XAK 140L / Latinalaisen Amerikan historia, kulttuurit ja yhteiskunnat / referaatti, yhteiskunnat -osio 2 op
Jaana Helminen op.nro 011613127
John Peeler: Building Democracy in Latin America
Demokratian perusta Latinalaisessa Amerikassa
Onko demokratia vain osa länsimaista kulttuuritraditiota vai voidaanko se laajentaa universaaliksi käsitteeksi, jopa päämääräksi, joka on mahdollista saavuttaa missä tahansa? Demokratian käsite ja sen toiminta on muuttunut ja muuntautunut aikakausien kuluessa. Poliittiset suuntaukset ja tarpeet ovat määritelleet myös sitä, miten demokratia itse asiassa on ymmärretty eri aikoina: klassisesta demokratiasta siirryttiin Rooman valtakunnan tuhon jälkeen keskiaikaiseen (katolisen) kirkon johtamaan ajatteluun poliittisesta toiminnasta. Nykyaikaisen hallintojärjestelmän pohjalla vaikuttavat modernin valtion ja suvereenisuuden käsitteet sekä kapitalistisen talouskäytännön dominantti rooli.
Toisen maailmansodan aattona, kun poliittinen tiede ja poliittinen sosiologia alkoivat kukoistaa, pyrittiin myös demokratiaa määrittelemään uudelleen, jopa minimalistisesti: demokratia on hallintojärjestelmä, jossa kansalaiset antavat kausittaisissa vaaleissa poliittisille johtajille vallan hallita (Schumpeter). Uudet demokraattiset teoriat alkoivat korostaa sekä stabiiliutta (eli olivat luonteeltaan konservatiivisia) ja niissä painotettiin pluralismia (poliittisen vallan hajauttamista ja päätöksentekoon osallistumista). 60-luvulla yhteiskuntakritiikki tätä konservatiivista demokratiakäsitystä kohtaan kärjistyi, tuolloin alettiin vaatia mm. entistä todellisempaa sosiaalista ja taloudellista tasa-arvoa sekä vaikutusmahdollisuuksia.
Maiden väliset suhteet suhteessa demokraattiseen hallintoon tai sen puutumiseen eivät myöskään ole aina yksinkertaisia. Kuten voidaan nähdä esimerkiksi Latinalaisen Amerikan kohdalla 1970-luvulla: oikeistovallankaappaukset eivät johtaneet demokraattisiin hallintojärjestelmiin, mutta silti Yhdysvallat tuki enemmin sotilashallituksia kuin vasemmistolaisia (mahdollisesti) demokraattisemmin toimivia poliittisia tahoja kommunismin pelossa. 1980-luvulla talouskriisit ja yleinen sorronvastustus johti monet Latinalaisen Amerikan maat pyrkimyksiin kohti demokratiaa. Peelerin mukaan pohjalla oli vakaumus siitä, että liberaali demokratia tuo mukanaan ihmisoikeuksien kunnioitusta ja areenan poliittiselle keskustelulle. Näiden syiden lisäksi myös taloudelliset tilanteet pakottivat valtiot kääntymään yhä enenevässä määrin kohti demokraattisempaa hallintatapaa, eli houkutellakseen maahan ulkomaisia pääomavirtoja ja IMF:n talousapua. 1990-luvulla ja uudelle vuosituhannelle siirryttäessä talousglobalisaation kiihtyminen on aiheuttanut köyhimmille maille tukalan tilanteen, jossa ne ovat olleet yhä enemmän riippuvaisia globaaleista taloussuhdanteista sekä kansainvälisistä sopimuksista ja päätöksistä kuin pelkästään omistaan. Mielestäni tämä kuvaa hyvin sitä, miten selkeä ja todellinen ristiriita vallitsee suvereenin valtion ja globaalitalouden joka maailmankolkkaan ulottuvan ”kouran” välillä.
Vaikka Latinalaisen Amerikan valtioiden poliittinen perusta ja historia eivät ensisijaisesti olekaan demokraattisia, Peeler vakuuttaa, että niiden poliittisesta traditiosta löytyy elementtejä, jotka eivät ole kovin kaukana demokraattisesta ajattelusta. Mutta maiden poliittista historiaa tulkitessa voidaan nähdä, että juuri näitä elementtejä poliittiset toimijat ovat usein käyttäneet legitimoidakseen omia tavoitteitaan. Pääpiirteiltään maiden on leimattu noudattavan mm. keskusvaltaista poliittista traditiota, jonka juuret juontuvat espanjalaisvaltaan, ja jonka vuoksi latinalaisamerikkalaiset valtiot eivät ole myötämielisiä demokratiaa kohtaan (Véliz). Peeler näkee demokraattisen kehityksen esteenä myös jyrkän yhteiskunnallisen eriarvoisuuden. Erityisesti kaikenkattava epätasa-arvo eliitin ja köyhän väestön välillä (vain harvassa maassa ollut toimiva keskiluokka), hallitsevan luokan riisto köyhän enemmistön kustannuksella ja patronaattioikeuksien mukainen holhoussuhde eivät edesauta demokratiapyrkimyksiä.
Peeler mainitsee myös, että jokaisen maan poliittisesta historiasta löytyy esikuvia niille, jotka haluavat vastustaa vallassa olevia. Kaikki itsenäistymis- ja kapinayritykset pohjautuvat demokraattiselle perusajatukselle, jossa valloitetut pyrkivät nousemaan valloittajiaan vastaan, tavoitteenaan itsemääräämisoikeus. Historian saatossa myös muissa maissa tapahtuneet poliittiset muutokset ovat toimineet innostavina esimerkkeinä (Yhdysvaltain itsenäistyminen, Ranskan vallankumous jne.).
Demokratisaatioprosessit – kaksi aaltoa
Liberaali demokraattinen hallintotapa ulottuu nykyisin jo lähes kaikkiin latinalaisamerikkalaisiin maihin. Demokratisaatioprosessin on nähty tapahtuneen kahdessa eri aallossa, joista ensimmäinen 1920–60 luvuilla ja toinen 1970-luvulta tähän päivään saakka.
Ensimmäinen aalto: Chile, Uruguay, Costa Rica, Kolumbia ja Venezuela
Ensimmäisen aallon poliittisissa muutoksissa oli lähinnä kyse kansalaisten osallistumismahdollisuuksien laajentamisesta. Vaalijärjestelmä oli toki jo olemassa, mutta aikaisemmin vaalien avulla oli vain pyritty vahvistamaan virassa olevien valtaa, ei vaihtamaan hallintoa. Peelerin mukaan näissä maissa demokratisaatioprosessi onnistui muita alueita paremmin, koska niiden valtaeliittiryhmät hyväksyivät liberaalimman ja kilpailuhenkisemmän poliittisen järjestelmän, joka ei vaatinut pohjalleen tiukkaa autoritaarista (yksin)valtaa. Kritisoin hiukan Peelerin näkemystä sen yleistävyydestä: mielestäni nämä maat voivat pinnallisesti olla demokraattisia, mutta valtaeliitin hyväksyvä asenne ei välttämättä ulotu kovin syvälle.
Siitä olen Peelerin kanssa samaa mieltä, että järjestelmän päämäärä (sosiaalinen ja taloudellinen stabiilius) ja puoluejärjestyksen institutionaalisuus myös toimivat politiikkaa vakauttavina tekijöinä.
Chilen poliittista historiaa leimaa vakaus ja vuoteen 1973 asti kestänyt demokraattinen kausi pohjautuu maan kolmipuoluejärjestelmään. Uruguayn poliittista kenttää repineet sisällissodat (Blancos-Colorados) loppuivat vuoteen 1903, jolloin presidentti Batlle aloitti reforminsa, jonka mukaan kaikki poliittinen valta jaettiin kahden kilpailevan puolueen välillä. Tämä demokraattiseksi luokiteltava hallinto kesti 1960-luvulle saakka, jolloin ensimmäiset kriisit alkoivat näkyä, ja päättyi vuoden 1973 vallankaappaukseen. Nk. ensimmäisen aallon maista Costa Rican demokratiakehitys on ollut hitainta, koska pysyviä puolueita ei ole juurtunut poliittiseen kenttään. Maa on myös altis ulkoiselle paineelle ja demokraattisen hallinnon ylläpitäminen on erityisen tärkeää sen ja Yhdysvaltain keskinäisen suhteen kannalta. Peeler luokittelee myös Kolumbian yhdeksi ensimmäisistä demokratioista. Ja onhan se toki tasavalta, jossa presidentti valitaan vaalein (esimerkiksi jo konservatiivien valtakaudella 1886–1930 ja tämän jälkeenkin). Kuitenkin jo 1940-luvun puolivälin vallankaappaukset ja siitä alkanut La Violenzia sekä sissiliikkeiden ja huumesotien aika eivät mielestäni osoita demokraattisen hallinnon olemassaoloa, päinvastoin. Kolumbia onkin siis hyvä esimerkki siitä, kuinka demokraattinen toiminta voi olla pelkästään pinnallista eikä todellista. Venezuela on ollut muodollisesti demokraattinen maa vuodesta 1958 lähtien. Sekä parlamentti että presidentti valitaan kansanäänestyksillä. Omasta mielestäni on kuitenkin helppoa havaita, että nykyisen presidentin Hugo Chavezin politiikka ja vuonna 2009 perustuslakiin tehty muutos rajattomasta määrästä peräkkäisiä presidentinvaltakausia, eivät kuitenkaan vakuuta vahvasta liberaalidemokraattisesta hallinnosta.
Toinen aalto
Toisessa vaiheessa fokuksessa oli lähinnä yhteiskunnallinen liikehdintä, jonka kautta Peelerin näkemyksen mukaan pyrittiin todellisesti muuttamaan hallintotapaa autoritaarisesta kohti demokratiaa. Vaikka yleiset kansanliikkeet ja organisaatiot ovatkin omalta osaltaan olleet vaikuttamassa demokratisaatioprosessiin, vaikuttavimpina voimina ovat olleet sekä ulkopuolinen painostus että eliitin ja autoritaarisen hallinnon kanssa käydyt neuvottelut. Näin ollen demokraattinen toiminta on jäänyt helposti alun perin pinnalliseksi; vain osa muodollisen demokratian vaatimuksista on täyttynyt.
Demokratisaation edistyminen näissä maissa on hyvin monenmuotoista. Peelerin mukaan niiden kehityksestä ei voida tehdä yksinkertaista tulkintaa. Vaikuttaviksi tekijöiksi hän nostaa kuitenkin poliittisen eliitin keskeisen roolin ja niiden a) keskinäiset suhteet, b) tavan kohdata taloudellisia ja poliittisia kriisejä ja haasteita ja c) kuinka ne vastaavat kansan ja yhteisön asettamiin vaatimuksiin. Jo ensimmäisestä aallosta puhuttaessa olin pohtinut sitä, miten maan sisäinen kulttuurinen, yhteiskuntasosiaalinen ja taloudellinen kokonaiskonteksti vaikuttavat kussakin maassa tapahtuvaan muutokseen. Vaikka esimerkiksi espanjalaisvalloitus on vaikuttanut jokaisessa ko. maassa, on niiden suhde valloitukseen ja valloittajiin ollut distinktiivinen. Siksi myös jokaisen historiallinen konteksti vaikuttaa eri tavoin niiden nykyisiin transformaatioihin, vaikka suunta olisi sama (kolonialismin aika ( itsenäisyyden aika (eri hallintomuodot) ( demokratia). Onneksi Peeler tarttuu tähän toisen aallon kohdalla ja painottaa, että myös valintoihin liittyvä rakenteellinen konteksti on tärkeässä roolissa: kansainvälinen taloudellinen ja poliittinen paine, talouskriisien ajankohdat ja laajuus, yhteiskunnallinen poliittinen liikehdintä vaihtelevat maittain. Nämä tekijät muovaavat myös demokratisaatioprosessia.
Kolme viimeistä
Kolme maata (Paraguay, Haiti ja Kuuba) eivät ole saavuttaneet yhtä selkeää, demokratiaan johtavaa muutoksen tietä kuin muut Latinalaisen Amerikan maat. Peeler kuvaa niitä poliittisen vallan ikiliikkuviksi monopoleiksi, jotka ovat muuttumassa, mutta joissa caudillismo on edelleen voimissaan. Paraguay on pisimmällä demokratiakehityksessä, sillä vuoden 2008 vaaleissa (35 sotilasdiktatuurivuoden jälkeen) presidentiksi valittu Lugo on edelleen vallassa. Haitin tilanne Duvalierien valtakauden jälkeen on ollut poliittisesti epävakaa ja heittelehtivä. Kuuba on edelleen Castrojen hallitsema, vaikka Raúl Castro onkin joutunut avaamaan maata ja sen taloutta entisestä hieman.
Demokratisaation vakauttaminen ja lujittaminen
Peelerin mukaan demokratian vakauttamisen edellytyksinä on kolme katkeamatonta vaalikautta, joiden aikana muutokset tehdään perustuslaillisin keinoin. Vakiintuminen on siis kuin evoluutio, jonka tuloksena demokratia on ainoa toimiva sääntöjärjestelmä. Vakiinnuttaminen voidaan käsittää joko prosessina (Larry Diamond) tai pysyvänä tilana (Linz & Stepan). Tärkeäksi tekijäksi vakiinnuttamisessa muodostuu puoluejärjestelmien ja perustuslaillisten rakenteiden keskinäinen vuorovaikutus. Presidentin ja parlamentin vallanjako ja yhteistoiminta ylläpitävät demokratiaprosessia paremmin kuin autoritaarinen johtaminen, joka pahimmassa tapauksessa kiertää parlamentaariset päätökset. Tämä on uhkana erityisesti silloin, kun parlamentaarinen valta jakautuu vain muutamille puolueille pitkällä aikajaksolla.
Aktiivisen ja moniarvoisen kansalaisyhteiskuntasektorin toiminta on tärkeä osa liberaalia demokratiaa. Sekä työväenliikkeiden että ihmisoikeusrikkomuksia vastaan kampanjoineiden liikkeiden toiminta on osaltaan ollut suuressa roolissa demokratisaation etenemiseen, kun taas uskonnollisen liikehdinnän taustalla on ollut sekä hallintoa tukevia että vastustavia tahoja. Latinalaisessa Amerikassa korporatismi on monesti toiminut kansalaisyhteiskuntatoiminnan määrittäjänä (vrt. länsimainen kansalaisyhteiskunnan pluralismi). Monissa maissa mm. 70–80 -luvuilla autoritaarinen hallinto ei pyrkinytkään hillitsemään vapaan kansalaisyhteiskunnan toimintaa, vaan pikemmin pakottamaan sen toiminnan korporatistiseen suuntaan. Toisaalta juuri näiden autoritaaristen hallitusten aikana kansalaisyhteiskunnan toiminta oli erityisesti tarpeen, kun poliittinen toiminta oli rajoitettua. Yleistäen voidaan sanoa, että viranomaisten vakaa ja demokraattinen toiminta edesauttaa myös sosiaalisten liikkeiden mukaan ottamista koko demokratisaatioprosessiin.
Peeler korostaa myös instituutionalisoinnin merkitystä erityisesti eliitin toiminnan suhteen: demokraattisten instituutioiden kautta toimiva eliitti ei ole lainkaan yhtä taipuvainen horjuttamaan demokraattista järjestelmää kuin holhoussuhteen tavoin yhteiskuntaa ohjaava eliitti.
Demokratian epävakaus ja rakenteiden purkautuminen
Demokratisaatioprosessi Latinalaisessa Amerikassa ei ole ollut pelkästään vakauttamista ja vakiinnuttamista. On kuitenkin huomattavaa, että suurin osa valtioista, joiden poliittista vakautta on koeteltu monin eri tavoin, on pystynyt ylläpitämään demokratiaan suuntautuvaa järjestelmäänsä. Nämä valtiot olisi hyvin helppoa luokitella heikoiksi, koska niiden taloudellinen ja sosiaalinen rakenne eivät ole niin vahvoja kuin perinteisessä demokratiajärjestelmässä. Myöskään korruptiota tai eliitin ja alempien luokkien välistä holhoussuhdetta ei ole pystytty kokonaan kitkemään. Miksi siis demokratisaatioprosessi ei ole kuitenkaan murtunut? Peeler esittää muutamia rakenteellisia muutoksia latinalaisamerikkalaisten valtioiden toiminnassa, jotka ovat mahdollistaneet prosessin jatkumisen: a) poliittinen oppi on kantanut hedelmää: niin eliitti kuin kansa ovat havainneet demokratisaation johtavan parempiin tuloksiin ja valtiolliseen toimintaan kuin muut hallinnan vaihtoehdot. b) kansainväliset paineet: erityisesti USA:n harjoittama ulkopolitiikka ja kansainvälinen valta Maailmanpankin ja IMF:n välityksellä suosii demokratiaa. Tämä näkyy erityisesti myös suorina raha-avustuksina apurahastojen kautta niille valtioille, jotka harjoittavat kansainvälisten instituutioiden suosittelemaa politiikkaa. c) valtioiden kollektiivinen halu suunnata kohti demokratiaa
Latinalaisen Amerikan valtioiden politiikassa on havaittavissa selkeä vasemmistolainen suuntaus. Tämän ”vasemmistolaisen käänteen” taustalla vaikuttaa erityisesti pettymys uusliberalistisen politiikan heikkouteen tarjota todellisia hyötyjä suurimmalle osalle kansasta. Uusien vasemmistohallitusten johtolankana onkin ollut sitoutuminen tuloerojen tasoittamiseen. Vasemmistohallinnoissa voidaan nähdä vahvasti populistisia piirteitä ja suuntautumista autoritaarisempaan hallintotapaan. Peeler kutsuukin ilmiötä radikaalidemokratiaksi. Myös lievempiä sosiaalidemokraattisia hallintoja on syntynyt, mutta niiden perusongelmaksi muodostuu kapitalistisen talouden ja köyhempiä kansanosia suosivan ”hyötyjen uudelleenjaon” yhteensovittaminen.
Nykyinen latinalaisamerikkalainen demokratia
Peelerin mukaan vain liberaali demokratia voi varmistaa ja suojata kansalaisten oikeuksia ja pystyy tarjoamaan mekanismeja, joiden kautta tavoitella yhteistä hyvää (”common good”). Hän on myös sitä mieltä, että liberaali demokratia on saavutettavissa Latinalaisessa Amerikassa. Epävakaus ja demokratian hauraus ovat kuitenkin luonnehtineet latinalaisamerikkalaisia valtioita koko demokratisaatioprosessin ajan eikä tilanne näytä tähänkään mennessä kovin paljon muuttuneen. Vaikka lähes kaikissa alueen valtioissa on jo päästy pitkälle demokratisaation tiellä, on vielä epäselvää, millä tavoin ja missä laajuudessa valtiot pystyvät täyttämään toiveet laajamittaisesta demokraattisesta toiminnasta. Itse mietin sitä, etteikö jokin muukin hallinnon tapa kuin juuri liberaali demokratia pystyisi täyttämään samoja toiveita. Mm. Evo Morales painottaa omassa poliittisessa retoriikassaan alkuperäisväestön näkemyksiä hyvästä hallinnasta ja elämästä vaihtoehtona kapitalistiselle demokratialle.
Vakaiden demokratioiden onnistunut vakiinnutus perustuu aina eliitin toiminnalle, argumentoi Peeler. Tärkeintä on puoluejärjestelmän toimivuus, vaikka se saattaakin olla hyvin kapea-alaista vahvoissa kaksipuolue-järjestelmissä. Muita demokratian minimikriteereitä, jotka lähes kaikki latinalaisamerikkalaiset valtiot ovat saavuttaneet, ovat a) perustuslaki, johon poliittinen toiminta pohjautuu, b) vilppivapaat vaalit, c) presidenttikausien käytännön toteutus, d) sananvapaus ja vapaa lehdistö.
Demokratisaatioprosessia heikentävät kuitenkin pitkään jatkunut taloudellinen epätasa-arvoisuus ja luokkaerot. Erityisesti globalisoituva talous asettaa valtiot ja niiden sisäiset (luokka)suhteet koetukselle. Yksinkertaisesti sanottuna: globalisaatio pahentaa epätasa-arvoisuutta, sillä se vahvistaa niiden valtaa, joilla on rahaa. Jotta demokraattista hallinta- ja ajattelutapaa voitaisiin syventää, talouspolitiikkaa tulisi ohjata tasa-arvoisemmaksi ja poliittisen toiminnan tulisi olla voimakkaammin kansalaisia osallistavaa. Samanaikaisesti talouden tuli kuitenkin olla riittävän tuottavaa, jotta sen avulla voidaan vastata demokraattisen toiminnan asettamiin odotuksiin.
Uudet visiot demokratiasta globalisoituvassa maailmassa
Liberaalia demokratiaa määriteltäessä voidaan erottaa kaksi perustavanlaatuisesti erilaista käsitystä tai virtausta (Mouffe). Toisaalta painotetaan kansalaisoikeuksia ja rajoitettua valtiohallintoa, toisaalta keskiöön nostetaan kansanvalta ja tasa-arvo. Erityisesti tasa-arvo ja rajoitettu hallinto eivät toimi aina kovinkaan sulavasti yhdessä. Tämä ristiriita on hyvä huomioida, kun puhutaan demokratisaatioprosesseista.
Demokratian syventäminen on hyvin tärkeää Latinalaisen Amerikan nykytilanteessa. Nykyiset liberaalidemokraattiset hallinnot eivät pysty palvelemaan köyhien enemmistöjen etuja, joten heidän lailliset oikeutensa heikentyvät vääjäämättömästi. Ongelmaksi muodostuu myös globaali demokratia ja kapitalistisen talouden demokraattinen kontrolli: miten valtiot pystyvät samanaikaisesti syventämään demokratiaa ja olemaan toiminnastaan vastuussa kansalaisilleen. Liberaali talouspolitiikka ja liberaali demokratia jakavat samanlaisen arvoperustan, mutta niiden selvä ero asettaa valtiot (mikrotasolla niiden kansalaiset, makrotasolla globaalin yhteiskunnan) ristiriitatilanteeseen: demokratia painottaa kansalaisten tasa-arvoa, liberaali talous vapaakauppaa ja kilpailua, joka aina perustuu epätasa-arvoisesti jakautuneille varoille, ja johtaa näin ollen epätasa-arvoisesti jakautuneeseen poliittiseen valtaan.
Latinalaisen Amerikan valtioissa tapahtuvat poliittiset muutokset kohti yhä radikaalimpaa demokratiaa (mm. vasemmistohallitukset) saattaisivat jopa toimia tietynlaisina esimerkkeinä uudistavasta (tai uudistuvasta) demokraattisesta toiminnasta. Ne muuttuvat juuri nyt, kun globaalit pohjoiset demokratiat ovat kykenemättömiä liikkumaan, toteaa Peeler. Tällaiseen demokratiaan sisältyisi taloudellisen epätasa-arvon pienentäminen, jonka myötä laajemmat, kansalaisia osallistavat toimet saisivat todellista voimaa. Tällöin myös resurssien tasaisempi jakautuminen antaisi kansalaisille mahdollisuuden kehittää kykyjään toimia osana kansalaisyhteiskuntaa. Nykyhetkessä tapahtuvat poliittiset muutostuulet Euroopassa viestivät omasta mielestäni samansuuntaisesta asennemuutoksesta, joka on myös latinalaisamerikkalaisten valtioiden poliittisen muutoksen taustalla: uusliberalistisen politiikan vaatimat toimet eivät hyödytä koko kansakuntia, vaan vain osaa väestöstä. Demokratiat eivät myöskään pysty toimimaan todellisten demokraattisten lainalaisuuksien mukaisesti taloudellisella, sosiaalisella, kulttuurisella tai ekologisella kentällä. Siksi viimeaikaisten eurooppalaisvaltioiden vaalien (mm. Kreikka, Ranska) tuloksena vasemmistopolitiikka valtaa alaa jälleen myös Euroopassa. Se, saadaanko vaalien kautta saavutetuilla jalansijoilla todellista muutosta ja millainen tuon muutoksen tulisi olla, jää edelleen nähtäväksi.
Lopuksi Peeler esittää mielenkiintoisen näkemyksen, jonka mukaan kapitalismi voitaisiin kesyttää ja valjastaa toimimaan globaalisti kaikkien ihmisten etujen hyväksi. Kaikki tämä kuulostaa toki loistavalta utopialta, mutta todellisiin käytäntöihin on mahdotonta päästä ilman suurta yhteiskunnallista muutosta. Se, voisiko tällainen muutos pohjautua esimerkeille latinalaisamerikkalaisista valtioista, on mielestä pohdinnan arvoinen.
